keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Samoan rauha








Siirryin toiselle saarelle. Alkumatkan olin viettänyt Upolulla, Samoan pääsaarella. Nyt siirryin Savai'ille, joka on pääsaarta suurempi, mutta harvaanasutumpi. Bussikyydit saarella olivat vielä edellistäkin epäsäännöllisempiä, mutta pääsin kuin pääsinkin erään kylän laitamilla sijaitsevaan rantamökkilään. Mun maja oli niin rannassa, että nousuveden tullessa aallot pyyhkivät mun mökin alta. Tässä linkki instakuvaan, jonka otin majasta. 


Tein pieniä kävelyretkiä läheiseen kioskiin ja ylipäätään lähialueille, ja samalla sain pari uutta ystävää. Kaksi koiraa lyöttäyty mun seuraan aina kun lähdin hostellin porteista ulos ja ne viihdyttivät ja suojelivat aina koko matkan ajan. Se oli oikein mukavaa, koska paljon muuta elämää ei lähistöllä ollutkaan. 


Yhtenä päivänä pummasin hotellin talkkarilta kyydin kaupunkiin, josta otin taxin vesiputouksille. Kristallinkirkasta vettä sademetsän siimeksessä. Pienen venailun jälkeen sain koko paikan itelleni, kun 400-henkinen samoalaisperhe läksi pois sieltä. Olin yhtä luonnon kanssa. Tämä oli näiden päivien ainoa seikkailu, siellä oli todellakin melko hiljaista. Iltaisin liikkeellä oli ainoastaan ketun kokosia lepakoita.


Siirryin jo tutuksitulleella bilebussilla toiselle puolelle saarta, jossa vietinkin loput mun öistäni tässä trooppisessa paratiisissa. Mulla oli oma kuisti ja siitä kolme metriä mereen. Plussaa oli, että maa mökin ympärillä oli nurmikkoa, joten vaihteeksi mun koko omaisuuteni ei ollut hiekan peitossa. Miinusta oli, että hotellin pihassa oli pari hautaa. Ei kaikista tunnelmallismpia sisustuselementtejä? Samoalla on tapana haudata perheen vainajat etupihalle, ja noin kymmenen vuoden välein luut kaivetaan ylös haudasta ja ne öljytään ja niiden kanssa juhlitaan tms.


Yhtenä päivänä vuokrasin epämukavan lastenpyörän ja menin kattomaan lähistöllä olevia laavakenttiä – olipa siellä yks laavaan hautautunut kirkkokin. En oo koskaan hikoillut yhtä paljon kuin ton ekskursion aikana. Pystyin puristamaan hikeä pois mun paidasta kuin nyrkkipyykkäyksen jäljiltä. Kuvottavaa. Samalla matkalla poikkesin kattomaan jotain merikilpikonnankasvatuslätäkköä, mutta se ei ollut kiva paikka. Kilpparit näyttivät siltä, et kuolisivat mieluummin kuin olisivat siellä kiljuvien uusiseelantilaislasten sörkittävinä. 


Vietin aikaani lähinnä +50v lemmenlomalaisten kanssa, mutta kyllä niidenkin kanssa ihan hauskaa oli. Samalta se kalja maistuu seurasta huolimatta. Erään pariskunnan esimerkistä vuokrasin myös päiväksi auton ja kävin muutamassa turistikohteessa ihmettelemässsä. Jotain saaren koosta kertoo, että ajoin koko saaren ympäri neljässä tunnissa, monta kertaa pysähtyen ja nopeusrajotuksen ollessa 50 km/h. Tarttuipa matkalta mukaan pariksi tunniksi eräs hyväntuulinen Hong Kongilainen, mutta hänet jätin kyllä satamaan.


Pian tulikin viiminen ilta, josta muodostui myös ikimuistoisin. Miten on mahdollista, että seudun ainoat nuoret ei-paikalliset löytyivät vasta viimisenä päivänä? Oli miten oli, niin annan illasta muutaman avainsanan: long island ice tea, nurmikolla makoilu, tähtitaivas, kulmakarvat kuin Cara Delevignellä ja murtovarkaus. Muuta en kerro.




Kohta olikin lähdön aika. Uuden-Seelannin seikkailut odottivat ottajaansa. 
Haluatteko kuulla niistä?








12 kommenttia:

  1. Ehdottomasti lisää matkastooreja! Näitä lukee niin mielellään ja nauttii kuvista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No enköhän sitten kirjota! Ihan kivaa myös et saa kirjotettua ylös. Yksityiskohdat unohtuu niin nopeasti muuten. Kiitos!

      Poista
  2. oot kyllä paras tarinankertoja kenet tiedän!! upeita kuvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta kiitti! Ite laittaisin listalle mun eteen ehkä Tolkienin ja Topeliuksen, mut kolmanneks paras ehkä?

      Poista
  3. "kulmakarvat kuin Cara Delevignellä" I like that

    VastaaPoista
  4. Niin hyviä kuvia ja juttuja. Lisää ehdottomasti.

    VastaaPoista
  5. Naureskelen noita tarinoitas =D ja ihania kuvia....hei toi yks lehmähän suorastaan hymyilee, oliks onnellinen lehmä ;) T: TK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vaan!
      Se oli onnellisin lehmä, jonka olin nähny pitkään aikaan. Ei oo Valion lehmillä läheskään samanlaista auvoa

      Poista