Koti-ilta

Koti-ilta

Havahdun ajatuksistani kun tuuli ulvahtaa tavallista kovempaa räystäissä. En muista kuinka kauan olen jo istunut saunan lauteilla. Tuli pesässä on ainakin muuttunut jo aikaa sitten hiillokseksi. Peseydyn. Otan hanasta viileää vettä ja valelen sillä ihoani. Laitan vielä pari klapia hiillokseen, jotta sauna kuivuisi hyvin. Pienen hetken päästä iloinen tuli palaa jälleen pesässä. Saunaan uudelleen syttynyt valo luo entistä suuremman kuilun minun ja ulkona vaanivan lokakuisen pimeyden väliin.

Laitan iltapalaksi pari voileipää ja vanilijateetä. Vanilijateen tuoksu palauttaa mieleeni isoäitini mökin Sipoon Björkholmenilla. Isoäidilläni oli tapana tarjoilla iltaisin vanilijateetä minulle ja veljelleni. Vietimme paljon aikaa hänen nuhruisessa kesämökissään kesäisin, kun vanhemmat halusivat meidät pois jaloistaan kaupunkikolmiostamme. Myöhemmin olen miettinyt, että olikohan mummin tee jollain tapaa terästettyä – en milloinkaan nukkunut kotona yhtä hyvin kuin siellä.

Isoäidin on jo aikaa sitten vienyt keuhkosyöpä mukanaan. Nainen poltti jatkuvasti tupakkaa – sen takia perinnöksi saatu mökkikin piti remontoida lähes perustuksiaan myöten, että haju saataisin pois. Enoni osti äitini Helin ulos kesämökistä jo 10 vuotta sitten. En tiedä miltä siellä nykyään tuoksuu.

Kytken television päälle. Lauantai-illan huuma on palannut televisioon. Koskakohan tv-päättäjät lakkaavat kierrättämästä samoja vanhoja ideoita. Napakymppi, Kymppitonni ja jopa Onnenpyörä ovat kaikki palanneet

ohjelmalistoille. Tuntuu kuin kaikki kiertäisi vain kehää.

Vaihdan kanavia hajamielisesti ja jään tuijottamaan Ramboa tai jotain vastaavaa tyhjäpäiväistä elokuvaa. Tuuli humahtaa ulkona taas epätavallisen lujaa ja kuulostaa siltä kuin koko räystäs meinasi lähteä irti. Päätän käydä pihalla tarkistamassa. Ulkona on omituinen tunnelma mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näy. Menen takaisin sisälle. Sisälle mennessäni ymmärrän mistä erikoinen tuntemus johtui. Vastahan äsken kuulin kuinka tuuli huusi, mutta ulkona käydessäni oli kuitenkin peilityyntä. Korkeintaan minimaaliset tuulenhenkäykset kuiskivat oksistoissa. Ei takuulla tarpeeksi kova tuuli huudattamaan rännejä. Olen liian uupunut huolestuakseni enempää – saatikka luomaan kauhukuvia vihaisista kummituksista tontillani. Uppoudun jälleen television ääreen.

Kun muutin tähän asuntoon kaukaisen tuttuni vinkistä, kertoi hän talon historiasta sen verran, että talon paikalla oli joskus ollut isompikin pitäjä. Talo oli oli kuitenkin palanut poroksi erään epäonnisen lapsen tulitikkuleikkien takia ja jäljelle oli jäänyt vain vierastupa. Vierastuvasta oltiin ajan kanssa saatu jälleen aivan asuttava huusholli, siihen oli pitänyt vain rakentaa uusi keittiösiipi olohuoneineen, sauna ja muita nykyajan mukavuuksia, kuten juokseva vesi. Monen välikäden kautta asunto oli päätynyt haltuuni ja täällä asuin jo toista vuotta.

Talossa kuului joskus omituisia ääniä, mutta kaikki vanhat talothan möykkäävät minkä kerkeävät. Vesijohtojen ääni kuulostaa joskus ihan puheelta. Selittämättömiäkin asioita on tosin tapahtunut: vaikka lähimmät naapurit ovat kilometrien päässä, tulee makuuhuoneeseen joskus tupakansavua räppänän kautta. Silloin tällöin olen myös ollut varma jättäneeni jonkin oven auki vain löytääkseni sen visusti suljettuna hetken päästä. Talossa saattaa asua kummitus, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kyllä meitä tänne kaksi haamua saman katon alle mahtuu.

Herään yöllä jälleen pistävään tupakansavuun. Melkein kuin Björkholmenilla taas olisi. Näen makuuhuoneeni ikkunan takana ilmassa tanssivia pieniä kipinöitä. Vaikka kotikummitus olisikin hyväksyttävissä, niin tämä on liikaa. Vedän exältäni saadut Reinot jalkoihini ja pyyhällän ulos. En tiedä kumpi olisi ollut yllättävämpää: se, ettei ulkona ole ketään vai se, mitä siellä kuitenkin oli.

Veljeni tuijotti minua silmästä silmään imien samalla viimeisiä henkäyksiään suussa roikkuvasta tupakannysästä. Veljeni, jonka olen nähnyt viimeksi 13 vuotta sitten kun hän oli lähdössä kesätöihin appelsiiniviljelmille Espanjaan. Veljeni jonka hautajaisissa olin siitä kaksi vuotta myöhemmin, kun hän oli ollut kadonneeksi julistettuna 16 kuukautta. Kummitus seisoi ikkunani alla.

”Hola”, veljeni sanoi. Hola? Veljeni on herännyt kuolleista ja tervehtii minua kuin mikäkin mexikolaisravintolan tarjoilija. Olen sanaton. Veljeni kuitenkin jatkaa: ”Sinua ei ollut helppo löytää.” Onko tämä jokin vitsi. Kuolleeksi julistettu mies kertoo, että minut on vaikea löytää. Saan vihdoin suuni auki: ”Mitä helvettiä?”.

- Anteeksi. Minun olisi todellakin pitänyt ilmoittaa itsestäni.

- Miten... miten helvetissä sinä voit olla täällä. Olenko minä edelleen unessa?

- Et ole. Olen pahoillani, että katosin.

- Pahoillasi. Hienoa. Miten tämä on... En ymmärrä. Jouduin kestämään Erkkiä ja Heliä vielä 6 vuotta ennen kuin pääsin vihdoin muuttamaan pois kotoa.

- Isää ja äitiä... Heidän takiaan lähdin. Isoäidin kuoltua ei ollut enää yhtäkään turvallista paikkaa. Enkä halunnut palata kotiin ennen kuin he molemmat olisivat... Noh, poissa.

- Kuolleita. He ovat molemmat kuolleet. Joivat itsensä vihdoinkin hengiltä. Ensin Erkki, sitten Heli.

Me molemmat katsomme hetken kenkiämme hiljaisina. Minua palelee. En ollut varautunut näin pitkään keskusteluun ulkona yöpaitasillani. Pyydän vieraan uupuneena sisään. Laitan vettä kiehumaan ja istumme sanattomina pöydän ääreen. Sitten veljeni jatkaa.

- Hieman ennen kuin lähdin niin isä uhkaili minua. Että jos vielä kerrankin yrittäisin puuttua heidän loputtomaan juhlimiseensa niin isä antaisi minulle opetuksen viimeistä kertaa.

- Joten päätit jättää taakse koko elämäsi, ystäväsi ja minut. Niiden kahden hirviön kanssa. Kohtuullista.

- Sanoin jo että olen pahoillani. Olin heikko. En vain kestänyt elää jatkuvassa pelossa enää. Äiti myös jatkuvasti uhkaili, että jos yrittäisin etsiä oman asunnon he tulisivat aina hakemaan minut takaisin ja saisin katua itsekkyyttäni. Minun oli pakko päästä pois. Tarkoituksena oli olla vain kesä Espanjassa, kunnes isä alkoi soittelemaan. Aina eri numerosta, joten en osannut varautua puheluihin. En tiedä mistä hän soitteli, mutta puheluiden sävy muuttui koko ajan synkemmäksi. Hän syytti minua petturiksi ja että on minun vikani, että sinusta on tullut säälittävä, hullu hiirulainen.

-Mitä helv-

- Odota, jatkan vielä. Toisen kuukauden jälkeen hän sanoi ensimmäistä kertaa, että hän haluaa tappaa minut. Pian hän jo kertoi kuinka aikoo ostaa kohta matkat Espanjaan ja tulee antamaan minulle isän kädestä. Hän tiesi missä olen töissä. Eräänä perjantai-iltana he molemmat, isä ja äiti, olivat minua vastassa töiden jälkeen farmin porteilla. Isä näytti kamalalta. Kuin Jack Nicholson Hohdossa. Hänellä oli hullun kiilto silmissä. Hän lähti tulemaan kohti. Äiti seisoi paikoillaan tavanomaisen ylimielisen näköisenä. Emme vaihtaneet keskenämme sanaakaan. Lähdin juoksemaan pakoon. Jatkoin pitkän matkaa. Kunnes olin varma, ettei hän enää näkisi minua.

- Muistan kun he katosivat viikonlopuksi johonkin lähtösi jälkeen. Kysyin myöhemmin arasti, että missä he olivat. Äiti sanoi, että Tallinnassa oltiin.

En epäillyt – autotallin viinavarasto olikin saanut uutta täytettä.

- Appelsiinitilalla oli töissä hyvin värikästä porukkaa. Olin tutustunut siellä pariin Algerialaiseen siirtolaiseen, jotka neuvoivat minua väärennetyn passin hankinnassa. Vaihdoin välittömästi työpaikkaa – monilla viljelmillä ei paljoa kyselty taustoista. Riitti kun kädet toimivat ja hedelmät ja tomaatit tulivat poimittua. Aloitin elämäni Espanjassa. Sen jälkeen olen asunut Andorrassa ja Tukholmassa. Nyt, monen mutkan kautta satuin kuulemaan että äiti ja isä ovat kuolleet. Uskalsin viimein palata. En uskaltanut ottaa yhteyttä sinuun koska en tiennyt millaisissa väleissä olit porukoiden kanssa. Jos vaikka olisit... Samanlainen kuin he ovat.

- En ole. Muutin välittömästi pois kotoa kun täytin 18. Jostain syystä he eivät olleet niin kiinnostuneita minusta. Ymmärsin myös, että äiti oli voittanut jostain ässäarvasta kohtalaisen summan rahaa ja heillä oli lähinnä kiire ryypätä voitot.

Istumme pitkän aikaa pöydän ääressä keskustellen. Juomme monta mukillista vanilijateetä ja veljenikin muistelee isoäitimme torppaa saaressa. Alan olla jo melko poikki. Haukottelen jatkuvasti ja veljeni kehottaa minua menemään vihdoin nukkumaan. Jätän astiat sille tielleen – olen normaalisti tarkka siivoamaan, mutta kyllä ne siinä huomiseen asti odottavat. Sanon veljelleni, että hän voi nukkua sohvalla, mutta hän vain pyyhkäisee kättään minua kohti ja sanoo haluavansa nähdä auringonnousun. Selvä se. Sanon vielä, että kaikesta huolimatta on ihanaa nähdä taas. Hän nyökkää ja hymyilee minulle lämpimästi. Menen sänkyyni ja nukahdan välittömästi.

Herään puolen päivän aikoihin sängystäni. Olen hikoillut lakanat läpimäriksi ja minulla on kuumeinen olo. Muistan yölliset tapahtumat ja huojun väsähtäneenä olohuoneeseen. Sohva on tyhjä, koskematon. Yritän kuikuilla ikkunoista jos näkisin veljeni jossain lähettyvillä, mutta ketään ei näy. Menen keittiöön ja pienellä punaisella ruokapöydällä on vain yksi teekuppi. Tunnen kylmän kivenmöykyn putoavan vatsanpohjaani ja istun alas.

Keittiössä on tukalan kuuma ja vanilijan imelä tuoksu leijuu ilmassa. Siihen on kuitenkin myös sekoittunut pieni tupakan katku. Olen lähellä paniikkia. Juoksen ulos katsomaan eilisillan tupakkapaikkaa. Märkään sammaleen on kuitenkin jäänyt vain yhdet jalanjäljet. Täydellinen kopio minun Reinojeni pohjista. Maassa on kuitenkin tupakantumppi. Haistan sormiani – ei hapanta tupakanlöyhkää. Menen kuin kauko-ohjattuna takaisin sisälle. Alan maanisesti käymään kaappejani ja tavaroitani läpi, mutta en löydä mistään tupakka-askia, taikka sytytintä.

Istun alas hävitetyn kotini lattialle. Istun siinä pitkän aikaa, ajattelematta mitään. Lopulta, kun jalkani ovat jo puutuneet, painan olohuoneessa olevaa hälytysnappia.

Pian kaksi naista hillityissä vaaleissa vaatteissa tulee sisään keittiön ovesta. Heillä on tänne omat avaimet. He huutavat, että olen taas jättänyt hellan päälle ja että jos halusin asua yksin, minun olisi alettava kiinnittämään kunnolla huomiota näihin asioihin. Tämä olisi viimeinen varoitus. He tulevat olohuoneeseen, ja toinen huokaisee syvään nähdessään minut levitettyjen tavaroideni keskellä. ”Kukas tällä kertaa tuli?”, kysyy toinen minulta. ”Iiro.”, vastasin. ”Se onkin jo kolmas kerta tässä kuussa. Pitääkin puhua psykiatri Kiiskilälle, että uusi lääke ei todellakaan sovi sulle. Että vanhassa lääkkeessä oli niistä inhottavista sivuvaikutuksista huolimatta se hyvää, että se piti ne oireet kurissa.”

Valkotakkiset naiset siivoavat asuntoni ja tekevät minulle ruokaa. He juttelevat niitä näitä ja kerron heille samalla unestani. Tai no, olin valveilla. Kerron heille harhoistani. He muistuttavat, että voisin painaa hälytysnappia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa – joku tulisi käymään parin minuutin sisällä, miten muilta vierailta ehtisi. Espanjasta lähetetty postikortti tuijottaa minua jääkaapin ovesta.

He kertovat, että myöhemmin illalla pääsisin taas saunaan. Rakastan saunomista, mutta vihaan kuitenkin saunassa kuuluvaa ärsyttävää äänimerkkiä joka kertoo vuoroni loppuneen ja muistuttaa laittamaan pesään lisää puita seuraavalle. Aion heittää löytämäni tupakantumpin tuleen niin kuin kaksi kertaa aiemminkin tässä kuussa heitin.

Mitä sitten kun on kiivennyt vuorelle?

Kävin taas maailmalla ottamassa pientä vauhtia oman perspektiivini laajentamiseen. Suunnitelma olla kuukausi Mexikossa valui rajojensa yli ja kävin samalla reissulla myös Belizessä ja Guatemalassa. 

Tapahtui tosin sen verran ikävä juttu, että mun kamera pöllittiin ja siinä meni kaikki kuvat Guatemalasta ja suurin osa Belizestä. Joitakin kännykkäkuvia toki on, mutta säästin parhaimmat kameralle. Kiipesin muun muassa 4000m korkealle tulivuorelle kattomaan auringonnousua toisen vuoren purkautuessa vieressä. Vaelsin myös öisen viidakon läpi vuosituhansia vanhaan mayakaupunkiin tähtien loisteessa ja alotin vuoden 2017 ensimmäisen päivän yhden korkean temppelin huipulta. Kaikista tilanteista otin luonnollisesti aivan älyttömän hienoja kuvia, vaikka ite sanonkin. Ne on kaikki menetetty. Mut ei mahda mitään; itku ei todellakaan auta markkinoilla – kokeilin. 

Oon melko koukussa Skamiin. Siinä, melko erilaisessa asiayhteydessä tosin, sanottiin että: "Mitään ei voi omistaa ikuisesti, ellei menetä sitä." Mä en takuulla unohda noita tai niitä satoja muita hetkiä, jotka ikuistin. Muuten ne katoaa.

Pari sanaa vielä vuorelle kiipeämisestä. Miten minkään pitäisi enäää tuntua miltään, kun on kerran yöpynyt pilvien yllä ja katsonut, miten taivaalla lentävä punanen laava valaisee yön? Upotteen biisin soidessa kuulokkeista. Sitä voikin kelailla tammikuisessa Porvoossa.

In case of a fire

Maa polttaa mun jalkojen alla, onneks pian nostan ne irti kamarasta ja häivyn Meksikoon. Hain myös elämäni työtä, mut on epätodennäköistä että saan sitä, koska mulla ei oo tapana päästä haluamiini kouluihin ja työpaikkoihin. Mut that's life??

Koskas tämä 2016 oikein loppuu? Tämä rimanalitusten ja pohjakosketusten vuosi voisi nimittäin jo lähestyä päätepistettään. Ensi vuosi mennäänkin rimaa hipoen, mutta yli kuitenkin. Kevään teema olkoon henkinen hyvinvointi ja sixpack (ei bisse).

First aid

Niin no. En oikeen osaa pukea sanoiksi tätä kuvaa. Sen takia mä sen otinkin. Miten jotkut asiat pitävät meidät maan pinnalla. Tai ainakin yrittävät pitää. Miten valo ja pimeys väistelee ja vuorottelee.  Miltä putoaminen tuntuu.

 

Etiäinen

Etiäinen on kansanuskon mukaan ihmisen edellä kulkeva kuvajainen.

Etiäisen voi esimerkiksi nähdä tulevan kotiin puolisosi hahmossa ja kävelevän keittiöön. Uudestaan vilkaistaessa hahmo onkin kadonnut. Pian ulko-ovi kuitenkin aukeaa ja puoliso kävelee keittiöön, oikeasti. Etiäinen tekee siis etukäteen asioita, joita oikeat ihmiset toteuttavat pienellä viiveellä. Jokaisella meistä on oma etiäisensä, joka saadaan kolmen päivän ikäisenä – toisilla se on vahvempi, toisilla heikompi.


Sori etten oo postannu vähään aikaan. Oon kuvannu syksyn aikana varmaan enemmän kuin ikinä, mut jotenkin tää blogi on jäänyt taka-alalle. Muutto, uus koulu ja monenlaiset elämäntapamuutokset ovat vieneet aikaa tältä päiväkirjanpahaselta. Lukeeko tätä vielä joku ja haluatteko, että jatkan? Mulle tää postailu tuntuu melko aikansa eläneeltä ja panostan nykyään enemmän Instaan, Faceen ja mun portfoliosivustoon. Tätä sivua en oo toki poistamassa mihinkään. Täällä on yli 350 postausta vuodesta 2012 lähtien, joista pystyy näkemään aikojen saatossa tapahtuneen kasvun niin ihmisenä kuin valokuvaajana. Pallo on teillä, sana on vapaa.

Malli: Anna Talvela

Avustajat: Claudia Sahlberg, Laura Dahlman