Minne katosi päivät?

Ajatus lähestyvästä talvesta hirvittää ja kummittelee mielessä koko ajan. Vaikka olin jo maaliskuusta saakka kesälomalla, tuntuu, että kesä olis kuitenki vaan ajanut kahtasataa ohi pysähtymättä. Aina sitä keväällä uskoo, et seuraavasta kesästä tulee se paras kesä ikinä, mut jotenki kaikki suunnitelmat vaan vähitellen unohtuu ja jää. En tiiä oliko syynä ne kesäkuun sateet, vaiko heinäkuun migreenikierre, mut jotenki vaan tuntuu siltä että kaikki jäi niin kesken. Oli tietenkin hauskaakin – ja usein, mut aivan liian monesti jäin yksin kotiin odottamaan vastausta muilta. Opettelin kuitenkin myös yksinoloa: lueskelin yksin jokirannassa, pyöräilin ja mökkeilinkin. Se oli vapauttavaa, mutta kaverin kanssa olisi ollut tuplasti mukavampaa.

    Odotinko mä tältä oletettavasti lämpimältä vuodenajalta liikoja? Lapsuuden kesissä oli sitä jonkinlaista taikaa, joka kytkeytyi päälle viimeistään Suvivirren kajahtaessa koulun liikuntasalissa. Enää en löytänyt samaista fiilistä sisältäni, vaikka yritinkin. Musta on varmaan tullu liian vanha ja maailmasta liian pieni. Tai sitten mä en vaan lähteny tarpeeks kauas etsimään sitä maagista tunnetta. 

Ehkä mä vielä löydän sen Mumbaista – alle 20 päivää lähtöön.